Rajankäyntiä taskuoopperassa
Valtakuntien rajat, elämänpiirien rajat, sopivaisuuden rajat, koskemattomuuden rajat. Totuuden ja valheen välinen häilyvä raja. Luonnon ja ihmisen muokkaaman maiseman raja. Elämän ja kuoleman välinen raja.
Juha-romaanissa rajankäynti on mitä keskeisin teema, jota tarinan sijoittuminen levottomalle rajaseudulle korostaa. Kaiken aikaa ollaan myös vetten äärellä, kosken partaalla: vesiraja on mahdollisuus päästä pois tutuksikuluneesta arkielämästä uuteen ja tuntemattomaan – mutta sen yli astuminen voi viedä myös kuolemaan. Onnen ja onnettomuuden välisen näkymättömän rajan huomaa vasta, kun tulee sen ylittäneeksi.
Juha-oopperan musiikissa Madetoja on korostanut kahden eri kulttuuripiirin, Ruotsin ja Karjalan, erilaista luonnetta ja törmäyttänyt niitä toisiinsa. Toisaalta hän on toteuttanut ”häilyvän rajan” estetiikkaa. Kohtaukset soljuvat eteenpäin vailla selkeitä rajoja, jopa ensimmäinen ja toinen kuvaelma sulautuvat toisiinsa välisoitossa kuohuilevan kosken sävelin. Ylipäätään Madetoja välttää sovinnaisia ja jyrkkiä kadensseja ja mieluummin häivyttää rajakohtia.
Oman työryhmämme Juhassa rajankäynti on alati läsnä. Niin temaattisesti kuin esityksemme muodossa. Hyvä lukija, ylitetäänpä ajan ja paikan raja ja siirrytään elokuuhun 2022, harjoitussaliin, missä ovat työryhmämme kaikki kuusi jäsentä vilkkaassa keskustelussa.
Marielle: Tässä teoksessahan on kyse rajojen ylittämisestä. Rikotaan yleisön ja maalauksen välinen suhde, muusikon ja instrumentin välinen suhde… Ihmisten rajat haihtuvat, koska sukellellaan henkilöhahmosta toiseen. Ja sitten kaikki nämä taiteenlajit: sukelletaan kirjallisuuteen, musiikkiin ja kuvataiteeseen, rajoista välittämättä.
Tuukka: Kuitenkaan ei jäädä hengailemaan sinne raja-alueelle ja rajojen rikkomisen äärelle, kuten tyypillisesti vaikkapa esitystaiteessa tai performanssitaiteessa. Vaan etupäässä vietetään aikaa siellä rajojen sisäpuolella. Klassiset elementit saavat piirtyä omanlaisinaan, ja niille annetaan tilaa. Ja sitten niitä koko ajan tulee, niitä rajarikkoja.
Marielle: Niin, oikeastaan rajoja ei rikota vaan ylitetään. Niin kuin tarinassakin voidaan astua rauhassa Venäjän puolelle ja takaisin.
Suvi: Ainakin melkein.
Kuningaslaji
Dmitri: Tämä on samaan aikaan hyvin klassinen ja todella moderni teos. Se tuo mieleen antiikin Kreikan tragediat. Tai shakespearelaisen draaman. Ihmiset eivät ole sankarillisia, mutta eivät syyllisiäkään.
Maria: Pystyn ymmärtämään heitä kaikkia. Kyse on rakkaudenkaipuusta, kohtaamattomista rakkauksista.
Marielle: Kaikilla näillä hahmoilla on niin sokea halu johonkin – sokea tarve – että ne eivät yhtään näe, mitä sen toteuttaminen aiheuttaa toiselle. Tai itselle.
Dmitri: Ne ovat jotenkin eksyneet, niitä vie kohtalo… Ne ovat kuin marionetteja tässä maailmassa.
Marielle: Panokset ovat korkealla heti alussa. Kunkin motiivi, se sokea halu tai tarve, tulee heti vahvasti esiin ja valmistaa tragediaan. Ooppera on niin ihana väline, koska siinä ei tarvitse himmailla, vaan saa mennä suoraan asiaan. Ooppera on kuningaslaji, ja tämä on todella hyvin sovitettu tällaiseksi taskuversioksi.
Ilkka & Tuukka (yhteen ääneen): Taskuooppera!
Lausunta 2.0
Taskukokoon siis tehdään – oopperaa ilman orkesteria, ilman laulajia. Lavalla vain kaksi ihmistä: pianisti ja lausuja. Tosin yhtä hyvin voisi sanoa: Lavalla vain kaksi ihmistä, jotka näyttelevät kaikki roolit. Sillä puhtaan perinteisestä melodraamasta – lausunnasta musiikin säestyksellä – ei tällä kertaa ole kyse.
Maria: Meidän aiempi yhteinen projekti Ainoani! oli ihana toteuttaa, ja jo siinä vietiin melodraamaa vähän uuteen suuntaan. Mutta nyt entistä enemmän, lähemmäs näyttämöteosta, ja muun muassa siten, että pianistilla on aktiivisempi rooli.
Suvi: Muistan, kun Ilkan kanssa tehtiin sovitusta ja vähän ilkikurisesti naureskeltiin: Maria tilasi replikoivan pianistin, no, täältä pesee!
Ilkka: Varsinkin, kun lähtökohtana oli näin kerroksellinen teos, täyden orkesterin ooppera. Myös laululinjat piti pitkälti sisällyttää pianosatsiin – vielä kaiken muun lisäksi.
Maria: Välillä kysyit ystävällisesti mielipidettäni, pystyykö tällaisessa kohdassa puhumaan.
Tuukka: Itselleni melodraama on sellainen ”lausunta 2.0”. Se ei sulje pois perinteisiä keinoja, vaan avaa niiden rinnalle uusia mahdollisuuksia; laajentaa rekisteriä. Se on tosi hauskaa ja palkitsevaa.
Marielle: Olen niin fiilareissa, koska tässä on pitänyt synnyttää ihan uusi tapa ohjata… Tämä on kuin laulua ilman melodiaa!
Ilkka: Jännä lisäkierros on vielä tämä: Ensin me käännettiin ooppera puheteatterin kielelle, eli muutettiin laulu puheeksi. Ja sitten kuitenkin palautettiin laulua joihinkin kohtiin.
Suvi: Tietyt kohdat suorastaan vaativat tulla lauletuiksi. Lopulta päädyttiin siihen, että – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta – vain Shemeikka laulaa.
Ilkka: Se luonnehtii Shemeikan hahmoa hirveän hyvin. Sopii hänen luonteeseensa, että hän herkästi puhkeaa laulelemaan siellä.
Tuukka: Samaa mieltä. Ja itselleni nämä laulukohdat jollakin takaperoisella tavalla perustelevat kivasti sen, että tässä teoksessa ei lauleta. Koska poikkeus vahvistaa säännön.
Suvi: Se alkuperäinen muoto kuultaa välillä läpi.
Tuukka: Tämmöistä se oli alun perin, ja tässä sitä nyt tulee vähäsen… Se täydentää tätä taskuoopperatulkintaa. Ja onhan se reilua: kun kerran pianisti näyttelee, niin täytyy näyttelijänkin laulaa!
Juha vai Marja?
Aivan taskuunmahtuva tämä esitys ei ole, sillä kahden ihmisen lisäksi tärkeää roolia näyttelevät flyygeli ja kuusi suurta maalausta. Sysäys maalaustaiteen mukanaoloon uudessa tulkinnassa saatiin Madetojan Juhalle antamasta alaotsikosta ”Opéra in six tableaux” eli ’kuusikuvaelmainen ooppera’– sananmukaisesti ’ooppera kuudessa taulussa’. Kussakin kuvaelmassa nähdään nyt oma taulunsa, kuvataiteilijan näkemys.
Marielle: Tosi paljon on mietitty sitä, kenen näkökulma mikäkin on teoksen maailmassa, tässä mielikuvitusmaailmassa. Ja nyt on päädytty siihen, että Marjalla on musiikki, kun taas taulut ovat Juhan näkökulmaa.
Suvi: Ratkaisu korostaa Marjan ja Juhan kohtaamattomuutta. Shemeikan lumovoimahan on siinä, että hän ymmärtää sitä Marjan kokemusmaailmaa, musiikkia. Jo Ahon kirjassa tähän viitataan. Esimerkiksi kohdassa, jossa Shemeikka koettaa – puhuen tietysti – houkutella Marjaa mukaansa: ”Shemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta, jonka tunsi jo hyvin helähtäneen.” Olette upeasti tuoneet tämän näyttämölle: flyygeli on saumattomasti osa Marjaa, se on viettelyn kohde, se on vaikka mitä!
Marielle: Mutta on kyllä jännää ja epätavallista pitää esityksessä kahta näkökulmaa samanaikaisesti lavalla. Mielenkiintoista!
Dmitri: Tykkäsin kovasti siitä, että Juha-hahmo vaihtoi taulut. Ne ovat hänen ajatuksiaan. Ja sitä kautta Juha saa myös lisää tilaa teoksessa.
Marielle: Nimenomaan – kun kerran teoksen nimi nyt on Juha. Aluksi nimi tuntui jopa riesalta! Marja on tekstissä niin vahva näkökulmahenkilö.
Suvi: Aino Acktén libreton nimi oli Marja...
Marielle: Niinkö! Eikö meilläkin voisi olla?
Maria: Ei. Tämä on meidän tulkinta Madetojan Juhasta.
Yhdeksän visiota
Lavalla nähdään siis kaksi vahvaa näkökulmaa – mutta lavan ulkopuolella näkökulmia on ollut kokonaista kuusi kappaletta. Tai oikeastaan yhdeksän, sillä Juhani Aho, Aino Ackté ja Leevi Madetoja on tietenkin myös luettava mukaan.
Tuukka: Tässä on ollut monta tekijää. Ei vain yhtä näkökulmaa, eikä sitä myöten myöskään vain yhtä ohjaajaa. Ohjaaja tulikin mukaan vasta myöhäisessä vaiheessa.
Marielle: Yleensä ohjaajana lukee jonkin teoksen, saa siitä vision ja jakaa sen muille. Tässä oli monta visiota. Ensimmäinen haaste oli yhdistää ne, saada ne toimimaan yhdessä. Mutta tehdessä ne löysivät paikkansa kyllä. Sillä sen, mikä syntyy, sen, mikä näkyy – sen on pakko olla orgaanista.
Tuukka: Tyylilajikin muotoutuu tässä pikkuhiljaa. Vielä ei ihan tiedä, mihin se asettuu ja mihin kaikkiin paikkoihin se venyy.
Dmitri: Hyvä klassismi on sellaista, jota voi kehittää. Johonkin suuntaan. Silloin, kun pohja-ajatus on vahva, voi vain kokeilla, ja mitä sitten paljastuu – siinä on taiteen haastavuus.
Marielle: On ihanaa, kun tämä on hybridi. Tässä on puheteatterin vapaus, mutta aina voi palata musiikkiin.
Ehtymätön lähde
Maria: Tässä Madetojan oopperamusiikissa on niin hienot, vahvat, selkeät teemat. Ja siitä sointupohjasta, tukikudelmastakin löytää temaattisia rakenteita, joita voi hyödyntää… Nyt me ollaan esimerkiksi otettu käyttöön se, että pianisti-Marja reagoi tietyillä soinnuilla.
Ilkka: Huomasin, se oli synkattu.
Suvi: Se oli tosi hyvä suunta kehittää vuoropuhelua.
Maria: Ja se aarreaitta ei ole tosiaankaan tyhjentymässä, hyvä jos on tässä vaiheessa saatu ovea raotettua. Siellä on niin paljon – upeaa materiaalia täynnä!
Evert: Teoksen musiikki pulppuaa ehtymättömän rikkaasta lähteestä, kauniina, kukoistavana, traagillisen tummana tai järisyttävän voimakkaana, näytelmän tilanteiden mukaan.
Hetkinen, kuka se oli? Oikeastaan jokainen työryhmän jäsen sanoi jotakin tuonsuuntaista, mutta ei ihan noin runollisesti sanansäiläänsä heiluttaen…
Ahaa, Hesarin kriitikko Evert Katilahan se siinä ylitti ajan ja paikan rajat: noin kauniisti hän maalailee Juhan kantaesityksen arvostelussa helmikuussa 1935. Hän panee myös merkille eron Madetojan aiempaan oopperaan, Pohjalaisiin:
Evert: Juha tarjoaa paljon väljemmät ja monipuolisemmat tulkinnalliset perusteet, joista ensi-ilta toi esiin vasta ensimmäisen mahdollisen näkemyksen.
Ajatella, että hän on huomannut sen heti! Kuin tämä melodraamamuotoinen taskuoopperakin olisi ollut idullaan jo siellä ensiesityksessä. Tuntuu kuin tuo legendaarinen musiikintuntija tähyäisi meihin teatterikiikareillaan sieltä liki 90 vuoden takaa, silmäänsä vilkuttaen: tämä teos taipuu vaikka mihin jännittäviin tulkintoihin!
Teksti: Suvi Nuotio
Seuraava >> Juhan musiikin tulkinnasta