MELODRAAMA

Eräs taidemusiikin viihdyttävimmistä ja kameleonttimaisimmista muodoista, lumoava ja jännittävä melodraama, nautti parhaimpana kultakautenaan 1800–luvulla ylenpalttisesti säveltäjien innostunutta suosiota. Varhaisromantiikan aikana jokainen kunnollisena oopperasäveltäjänä itseään pitänyt kirjoitti vähintäänkin melodraama-taitteen oopperaansa, ja edeltävän vuosisadan lopulla ensi kertaa täydessä terässään päivänvalon nähnyt musiikkimuoto kehittyi ja monipuolistui nopeasti itsenäiseksi konserttimelodraamaksi tänä vallankumousten vuosisatana.

Valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun kynästä sanotaan piirtyneen vuonna 1762 maailman ensimmäisen todellisen melodraaman, Pygmalionin, teksti. Suuri filosofi ei suinkaan itse säveltänyt tätä sittemmin monessa maassa mittavaa suosiota nauttinutta teostaan vaan lukuisat säveltäjät tekivät siitä oman versionsa, ja niiden avulla uudenuutukainen musiikinlaji tuli tunnetuksi Euroopan hoveissa. W. A. Mozart tarttui myöskin kiinnostuneena uuteen sävellysmuotoon kuultuaan böömiläisen Georg Bendan säveltämiä melodraamoja ja valmisteli täysimittaisen Semiramis-nimisen melodraaman säveltämistä, mutta hanke kuitenkin kariutui ja Beethovenin tavoin Mozart näyttääkin taitonsa melodraamojen säveltäjänä ainoastaan täydentämällä laulunäytelmiään puhutuilla osioilla, jotka herkästi reagoiva musiikki apunaan toimivat oivina tehokeinoina.

Erotuksena teatterimaailman "melodramaattisista" näytelmistä melodraama taidemusiikin itsenäisenä muotona merkitsee eheää kokonaisuutta, jossa musiikki kannattelee ja johdattelee lausuttua tekstiä tunnelmasta ja tilanteesta toiseen luoden onnistuneimmillaan hyvin kokonaisvaltaisen elämyksen kuulijalle. Osasyy melodraama-muodon syntyyn oli tarve saada välitettyä musiikin elävöittämä teksti ymmärrettävästi kuuntelijoille, oopperoissa sen koettiin usein hämärtyvän kauniiden melodialinjojen ja teatterillisten keinojen taakse. Melodraama salli tarinankertojan keskittyä tulkitsemaan tekstiä musiikkisäestyksen toimiessa ikään kuin vaihtuvina kulisseina ja kommentaattorina sopivissa kohdin. Tämä ei tietenkään ollut aivan uusi keksintö sillä puhutun tekstin ja sen tapahtumia korostavan musiikin liitto on toki ikivanha.

Vain säveltäjän mielikuvitus on rajana melodraaman musiikkipuolen luomisessa. Yleisimmän ja kotikäyttöön parhaiten soveltuvimman, pianosäestyksellisen melodraaman lisäksi on aikojen kuluessa ilmestynyt mitä erikoisimpia musiikillisia asetelmia lausuttua tekstiä värittämään kokonaisen sinfoniaorkesterin, sitä pienempien eri soittimista koostuvien pienyhtyeiden kautta aina elektronisen musiikin avulla luotuun atmosfääriin.

1800–luvun loppupuolella Schumannin, Berliozin, Schubertin, Lisztin ja monen muun aikalaissäveltäjän nuottiviivastoille syntyneet melodraamat edustivat äärimmilleen kehittynyttä sanan ja sävelen liittoa. Musiikki oli siirtynyt ulkokohtaisesta tapahtumien ja maisemien maalailusta tukemaan tekstistä välittyvää sielun tilaa, säveltäjätkin olivat romantiikan kurimuksessa kehkeytyneet klangimaalareista ekpressiivisiksi sielun kuvittajiksi, monille heistä melodraama tarjosikin virkistävää keinoa kehittää ja laajentaa psykologista ilmaisuaan.

1900–luvulla kiinnostus melodraamaan ei osoittanut hiipumisen merkkejä, ja tämä ikiaikainen musiikinlaji taipui mitä moninaisimpiin käyttökelpoisiin muotoihin esimerkiksi Schönbergin, Sibeliuksen, Brittenin ja Stockhausenin käsissä heijastellen pinnaltaan yhä erilaisempia kuvajaisia säveltäjien aihevalintojen ja lähestymistapojen mukaan. Yhtenä tuoreimpana havaintona 2000–luvun melodraamasta esittäytyy Peter Ablingerin kokoelmateos Voices and Piano, jota säveltäjä jatkuvasti täydentää uusilla osilla. Teoksessaan Ablinger käyttää tuttujen ja tuntemattomien henkilöiden nauhoitettuja erikielisiä puheenvuoroja joille on kirjoittanut pianosäestyksen esitettäväksi yhdessä nauhoitteen kanssa.

Maria Suokas © 2011, All rights reserved

P. Ablinger: Voices and Piano "Bertold Brecht" (fragment)